Kuulumisia vuoden kuluttua leikkauksesta

Eilen 9.9. tuli täyteen tasan vuosi polvileikkauksesta. Kepeillä köpöttelystä ei ole päästy sataprosenttiseen kirmaukseen, koska polvi kipeytyy kovassa rasituksessa edelleen. Niin hyvin se kuitenkin toimii, että olen voinut aloittaa uusvanhan harrastukseni, lentopallon. Käyn pallottelemassa kerran viikossa pari tuntia. Porukka, jolla pelaillaan, on oikein sopivan tasoinen tällaiselle höntsääjälle, joka ei ole koskaan joukkueessa pelannut, vaan aikoinaan huvikseen käynyt kaveriporukalla lätkimässä.

Uutta harrastusta varten piti tietenkin hankkia urheiluosaston hellusimmat sisäpelikengät. Asics oli ainoa merkki, jota vaivauduin edes kokeilemaan, koska omistan monet sen merkkiset lenkkarit, jotka ovat jalkaani juuri passeleita. Kaappasin ostoskoriini myös polvisuojat. Sellaisia mulla ei olekaan koskaan aiemmin ollut, mutta pisti niin tympäisemään, kun ensimmäisellä kerralla poltin reiän pitkien trikoideni polviosaan pelitilanteessa, että arvelin näiden olevan fiksu hankinta. Polvien kopahtamisilta en nimittäin kuitenkaan jatkossakaan välty, koska tämä ruho ei mene maihin varsinaisesti ihan tiikerityyliin..

Jalkoja olen koittanut vahvistaa edelleen - joskaan salilla en ole käynyt enää niin tiuhaan kuin aiemmin aloitettuani uuden työn. Valitettavasti lihastasapaino ei vieläkään ole ihan priima; oikealla jalalla tulee kompensoitua vasemman polven pientä kipuilua silloin, kun teen jotain kovatehoista. Esimerkiksi lentopallokentällä pientenkin hyppyjen alastulot ovat huomaamatta toispuoleisia, koska tärähdys tuntuu ikävältä leikatussa polvessa. Reidenympärysten erotus tosin on sentteinä enää kaksi, mutta onhan sekin enemmän kuin nolla. Silmämääräisesti etureidet ovat mielestäni eri paria edelleen, ja niiden voimaeron kyllä huomaa kohdennetuissa liikkeissä kuten etureiden ojennuksissa. Tältä ne koivet nyt sitte näyttävät tasan vuoden kuluttua leikkauksesta:

Polven leikkausarvet ovat haalistuneet mukavasti. Keskellä pystysuorassa ovat tuoreimpien viiltojen kohdat tähystysreikien ympäröimänä, ja sivussa vinossa erottuu himmeänä muisto toissasyksyisestä leikkauksesta.

Vuosi on kulunut yllättävän nopeasti, vaikka sen alkutaival oli siivolla sanalla sanoen jähmeä. Kilpaurheilua on kova ikävä. Olen silti aidosti iloinen siitä, että voin harrastella monenlaista, vaikka suoritustehosta jääkin pelikentillä se terävin kärki uupumaan polven kipuilun, hitauden ja jäykkyyden vuoksi.

Kuukauden mittainen comeback

Leikkauksesta tulee viikon kuluttua se maaginen kymmenen kuukautta täyteen, mutta otin eilen pienen varaslähdön takaisin palloilun pariin. Vanhalla puulaakijengilläni Banaanikärpäsillä, joka nykyään Suvilahden Sisun naisjoukkueena tunnetaan, oli tulossa illan peliin vähänlaisesti sakkia, ja lupauduin menemään kentälle tarvittaessa. Harrastesarjaa varten ei tarvinnut hankkia edes lisenssiä, vaan riitti, kun joukkueenjohtaja täydensi ottelupöytäkirjaa nimelläni. Urheiluvakuutustani en ole koskaan katkaissutkaan - ehkä siitä pulittaminen on kuntoutuksenkin ajan muistuttanut minua jostain, mitä voisin olla :D

Olin koskenut pyöreään palloon viimeksi kaksi vuotta sitten. Voi, kun se pallo olikin pyöreä! Eihän se pysynyt töppösissä ollenkaan. Jo verryttelysyöttöni olivat hyvin epävarmoja. Olinkin varsin tyytyväinen siihen, että sain mennä kentälle ja, että minun tarvitsi mennä kentälle vain pariksi hetkiseksi toisen puoliajan loppupuolella. Pelityylimme oli 4-1-1. Itse hääräsin vasempana laitapakkina. Ruostuneet taitoni ja valtaisa innostukseni yhdessä johtivat päättömästi ravaavaan pelityyliin, jossa pallo oli hirmuisen jännä juttu, mutta päätä en muistanut käyttää tai edes nostaa katsoakseni, missä parissa vuodessa vaihtuneet joukkuetoverit liikkuivat. Mitään en siis häävin saanut aikaiseksi niinä hetkinä, kun kentällä kirmasin. Laitojen juoksukilpailuissakin jäin vastustajalle toiseksi, mitä ei pelikesinä 2009-2012 naisseurassa totisesti usein tapahtunut. Juoksuvauhti on tippunut tietenkin roimasti pitkän tauon aikana, ja pitäisi osata pelata sen mukaan.

Itse matsi oli äärimmäisen jännittävä ja tasainen maaliton tasapeli, jossa tilanteita oli puolin ja toisin. Olen valtavan onnellinen siitä, että polvessa ei ollut mitään tuntemuksia pelikentällä, se oli kuin uusi. Juostessa leikattu jalka ei edelleenkään pyöri suureksi jäävän polvikulman vuoksi yhtä hyvin kuin terve, mutta sitä ei pelin tuoksinnassa huomaa. Bansuilla on valitettavasti heinäkuun ajan pelitauko, jonka jälkeen muutan itse paikkakunnalle, jossa jalkapalloa pelaavat vain alle 18-vuotiaat tytöt sekä pojat viisivuotiaista viisikymppisiin. Käyn siis vain heinäkuun ajan pelailemassa, ja etsinen sitten uudelta paikkakunnalta jonkin harrastuksen. Jalkapalloa lähinnä lienee teatteri?

Nappituntumaa

Leikkauksesta tulee pian kuluneeksi 9 kuukautta. Pyrkimyksenä on edelleen takoa jalkaan voimaa takaisin, ja teenkin jalkatreenejä salilla joka kolmas tai neljäs päivä kahteen lihasryhmään jaettuna. On kyllä epäreilua, miten hitaasti sitä voimaa karttuu takaisin suhteessa siihen, kuinka nopeaa se lähti silloin, kun jalka oli lähes tai täysin kävelykelvoton. Tällä hetkellä minulla on kyykkypainona saman verran rautaa kuin rintapäivänä penkissä, eli järin urheilijamaisissa lukemissa ei vielä hetkeen liikuta.

Edistystä kuitenkin tapahtuu: pyörähdin männä viikonloppuna vähän viheriöllä hyppimässä ja kirmaamassa.

 

Tein ensin kevyttä hölkkä- ja koordinaatioverryttelyä, johon kuului esimerkiksi vaihtolaukkaa, polvennostojuoksua, pakarajuoksua, luisteluhyppyjä, inkkarihyppyjä ja askelkyykkyjä eteenpäin. Sen jälkeen otin parit loikkasarjat vuoroloikkaa ja tasatassua. Kaikenlaiset loikat ja hyppelyt jäivät aika mataliksi, mutta niitä pystyi kuitenkin aika pelotta tekemään.

Lämmittelyjen jälkeen oli aika laittaa nappikset jalkaan juoksentelua varten. Tä-dää!

Päällimmäinen kerros vaatetta pois ja menoks. Vedin pari kierrosta niin, että hölkkäsin kentän pitkän sivun ja päädyssä otin pienen kiiharin. Tämän jälkeen vedin vielä neljä kovaa muutaman kymmenen metrin terävää vetoa paikalta lähtien. Kovaa juokseminen ei ottanut kipeää, mikä oli mahtavaa. Kaikki räjähtävyys on kuitenkin kaikonnut tässä reilun vuoden juoksutauon aikana, ja jostain syystä juoksua oli vähän vaikea pitää korkealla - lantio pyrki tipahtamaan kuppiin ja kantapäät maahan.  Leikattu jalka ei myöskään mene yhtä pieneen kulmaan kuin terve, joten sen kanta ei viistä juostessa yhtä läheltä hanuria. Tämä tekee jalasta niin ikään vähän hitaan tuntuisen. Juoksun opettelussa on siis kaiken kaikkiaan hyvänlaisesti työnsarkaa. Aion kuitenkin käydä sitä tekemässä, jotta voisin mennä takaisin edes vanhaan puulaakifutisjengiini. Eihän se rugbya ole, mutta lohtu urheilupatoutumiin kuitenkin.

Jaa että mitäkö tässä viimeisessä kuvassa tapahtuu? Lankkuselfien näpsäisy oli jokseenkin haastavaa, mutta yritän tässä kertoa, että kykenin nyt ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen menemään sivulankkuun niin, että leikattu jalka on korokkeella ja muu ruho kyynärnojaa lukuun ottamatta ilmassa. Tämä on periaatteessa keskivartaloliike, mutta myös erittäin hyvä jalan sisäsyrjän (polvea tukevien) lihasten vahvistaja. Pieni etappi etiäpäin.

Voittajana maaliin

Perjantaina 9.5. kävin hölkkäämässä Kokkola City Runin seitsemän kilometrin lenkin. Osasin ennakoida kuntoni rapistuneen aivan järkyttävästi, koska en ole käynyt kunnon juoksulenkillä yli vuoteen. Lukuvuoden aikana kerryttämäni kilot eivät myöskään askelta ainakaan kevyemmäksi tee. Siskollani oli myös pitkä lenkkeilytauko takanaan ennen KCR:ää, ja lähdimmekin hänen kanssaan jolkottelemaan Suntin ympäri oikein rauhallista hissutteluvauhtia. Otimme tapahtuman kuntolenkin kannalta ja höpöttelimme koko ajan. Polvessa tuntui vain vähänlaisesti kipua, ja oikeastaan taival hyvässä seurassa kannustusten siivittämänä oli melkoisen mukava, vaikka asfaltti juoksualustana ei ole minulle järin mieluinen. Kun matkaa oli kaksi kilometriä jäljellä, kiristin itsekseni vähän vauhtia niin, että tulin pari minuuttia ennen matkaseuraani maaliin. Aikani painui päälle 43:n minuutin, eli keskimääräinen kilometrivauhti oli yli kuusi minuuttia. Ajasta viis - minulla on voittajafiilis siitä, että pystyin juoksemaan 7 kilometriä. Kivuliaista minuutin hölkkäpyrähdyksistä juoksumatolla on tultu aimo harppaus eteen päin.

Unohdin näpsäistä paikan päällä todistusaineistoa, joten kotosalla oli otettava selffie!

Kontrolli 8 kk leikkauksesta

Tänään oli suunniteltu kontrollikäynti ortopedillä, kun leikkauksesta on kulunut 8 kuukautta.

 

Polven kunto on tällä hetkellä sellainen, ettei se haittaa normaalia elämää; ts. kävellessä, seistessä saati levossa polvessa ei tunnu mitään omituista. Liikunnan kanssa on vähän niin ja näin. Hölkkääminen tuntuu siedettävältä. Se lienee oikea sana. Eilen tein lenkin, huikeat neljä kilometriä, pururadalla niin, että pystyin ensimmäistä kertaa unohtamaan juostessa hetkeksi polven kipuilun ja antaa mennä vaan. Oli muuten aika mahtava tunne.

 

Hyppiminen  ja muu rajumpi iskutus on kuitenkin kivuliasta. Tämän kerroin myös lääkärille. Tutkittuaan polven ja todettuaan sen kaikin puolin tukevaksi ja hyvin parantuneeksi hän totesi, että antaa mennä vain, kipu polven etuosassa johtuu vain siitä, että sieltä on otettu eturistisidesiirre! Koska takareiden koukistajajänne (hamstring-siirre) käytettiin jo ensimmäisessä leikkauksessa 2012, uusintaleikkauksessa piti käyttää polven lumpiojänteen keskiosaa (BTB-siirrettä). Sen puuttuminen aiheuttaa polvessa kaikenlaisia jänniä tuntemuksia, merkittävimpänä kipua silloin, kun tekee vähänkään jotain rajumpaa.

 

Lääkäri ohjeisti olemaan välittämättä kivusta ja härväämään kaikenlaisen liikunnan parissa - mutta tietenkin lemppariani, kontaktiurheilua, lukuun ottamatta. Harvoinpa saa lääkäriltä ohjetta, että älä välitä kivusta, vaan anna mennä vaan vaikka hampaat irvessä! Sopii mulle! Hyppyjä sun muita on vain alettava tehdä ahkerasti, jotta jalkaan saa lisää voimaa ja tasapainoa. Räjähtävä voima on aika olematonta tällä hetkellä, eli ei muuta kuin kyykkyhyppyjä sun muuta kehiin. Kokeilin viimeksi tehdä jalkatreenin yhteydessä rinnallevetosarjoja ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen, ja kylläpä vain 45 kg oli yllättävän raskas rauta..Oli silti hauskaa tehdä pitkästä aikaa jotain vähän nopeatempoisempaa, kun tuon polven kanssa on saanut hissutella ja himmailla niin kauan.

 

Seuraavat kaksi kuukautta pitää tehdä jalkatreeniä niin maan mahottomasti ku ikänä, ja sen jälkeen jalan voimatason pitäisi olla entisellään. Mikäli tämä toteutuu, on todennäköistä, että myös kovan rasituksen aiheuttama kipu häipyy. On tosin mahdollista, että kipu jää polveen pysyvästi kovassa rasituksessa. Jos näin on, se täytyy vain hyväksyä ja pitää mielessä, että polvi on silti nk. terve.

 

Lääkäri valmisti minua tulevaan kertomalla myös, että eturistisidesiirteestä jää pysyvästi puuttumaan alkuperäisen nivelsiteen "tuntoaisti", koska siirteessä ei ole aidon tapaan antureita, jotka syöttäisivät hermostoon tietoa polven kuormitusolosuhteista. Siksi korjattu polvi voi tuntua lopun ikää vähän oudolta tai "hitaalta", mutta tästä huolimatta sillä voi harrastaa monenlaista.

 

Hiljoksiin tässä jo alkaa haaveilla jostain höntsäfutismeiningeistä, kun kesää kohti mennään...!

Tuleeko sitä lihasta?

Tänään oli jälleen aika mittasessioiden! Reilussa parissa kuukaudessa terve jalka on kasvanut 54,5:een ja leikattu 51,5:een senttimetriin. Harmikseni joudun siis taas huomaamaan, ettei leikattu jalka ole kirinyt tervettä, vaan ne ovat kehittyneet samaa tahtia siitäkin huolimatta, että pyrin antamaan leikatulle jalalle enemmän kyytiä.

 Uulalaa, miten kauniit polvet. En malta odottaa hamekautta.

 

Paljaalla silmällä jalkojen kokoero näyttää mielestäni suuremmalta kuin mitä sentit antavat ymmärtää: etureiden lihas on todella paljon pienempi vasemmassa koivessa, ja jalka on jotenkin sellainen ruipelo verrattuna toiseen. Etureiden ulkosyrjällä - en lähtis veikkaamaan, mikä osa lihaksesta se on nimeltään - on sellainen ihme lovi, joka kai pitäisi koittaa lihaksella täyttää...En tiedä, sainko kuvaamaani vangittua kuviin, mutta tässä yritystä:

ruipelo

ja edes vähän vähemmän ruipelo

On tietysti mukava huomata, että kehitystä tapahtuu kuitennii: viimeksi tein vipuvarsiprässissä sarjaa terveellä jalalla 90 kilolla ja leikatulla 70:llä, eli eivät nuo koivet enää ihan valovuosien päässä toisistaan ole voimatasoiltaan. Toki tuntuma niissä on erilainen. Jos olet tehnyt salilla joskus liikettä sellaisessa taljassa, jonka vaijeri on vanha ja kulunut, voit aavistaa, millä tapaa rutiseva raaja vastustaa liikerataa koukistaessa ja ojentaessa.

Pikku pyrähdykset

Viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen olen ollut autuaasti niin kiireinen, etten ole niin sanotusti ehtinyt hakkaamaan päätäni seinään reistaavan polveni takia. Suunnittelin monen viikon ajan aina silloin tällöin meneväni lymfaterapiaan, mutta en sitten jaksanut järjestää sille aikaa, kun ilmankin selvisin.

Viime päivinä olenkin havahtunut siihen, että hei, eihän tuo koipi ole ollut kipeä tavallisina päivinä, kun olen liikkeellä. Ainoastaan pitkään istuessa polvi jotenkin jäykistyy, ja kyykystä ylös pääseminen on niin ikään melko työlästä, minkä huomasin tänään kampuksella, kun könysin käsiä apuna käyttäen ylös pumpattuani pyörän renkaaseen ilmaa..

Hiljalleen se polven kolotus kuitenkin helpottaa ja turvotuskin on vähentynyt. Kolmen viimeisen salitreenin alkulämpät olenkin tehnyt juoksumatolla noin 10 kilometrin tuntivauhdilla 1-2 kilometrin matkan. Ehkäpä pystyn kuin pystynkin hölköttelemään Kokkola City Runilla suntin ympäri..!

Maaliskuun 31 päivän kyykkyhaaste jäi muuten minulla 16:n mittaiseksi, syy löytyy edellisestä tekstistä.

Motivaatiopula

Tulehduskipulääkekuurin teho on viimeistään nyt laantunut, ja polvi kerää jälleen turvotusta.

Pölkkyjalka: polvi piilossa nesteen alla.

Pallo polvessa

Maanantaina oli viimeinen kymmenestä urheiluvakuutuksen korvaamasta fysioterapiakerrasta. Leikkauksesta on kulunut yli puoli vuotta, ja tässä vaiheessa eturistiside on niin vahva, että ohjelmaan voisi periaatteessa ottaa mukaan hyppyjä ja juoksua. Kokeilinkin fysioterapiassa hyppyjä matalaksi asetetulle steppilaudalle niin, että hyppäsin pitkittäin jalkojen väliin asetetulle laudalle ja astuin siltä alas. Seuraavaksi kokeilin yhtäjaksoisia hyppyjä laudalle ja alas, mutta laudalta alas hyppääminen sattui polveen niin paljon, että sen sai unohtaa saman tien. No ihmekös tuo sinänsä, kun normaali hölkkä ja kyykkääminenkin käyvät polveen pirun kipeää, mutta silti otti jotenkin erityisesti päähän, etten voinut edelleenkään edistyä kuntoutuksessa aloittamalla edes pieniä hyppelyitä.

Kaipa se on se kierukkavaurio, joka jälleen kenkkuilee. Tällä viikolla olen käynyt ainoastaan kahdesti salilla, enkä ole harrastanut mitään muutakaan liikuntaa. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen treenaaminen ei ole kiinnostanut päivätolkulla. Tiistaina kävelin kotoa salille, ja jomotus polvessa oli perillä jo niin kova, että se pilasi koko treenin, vaikka kyseessä oli sentään vain käsitreeni. Kun yritän puolestaan räpiköidä jalkaohjelmaa läpi, treenin alusta loppuun - jep, jopa polviystävällisellä crosstrainerilla - haittaa se, että polveen sattuu. Kipu haittaa tietenkin konkreettisesti punnaamista, mutta vaikuttaa myös pääkoppaan. Sitä on mahdotonta sulkea pois mielestä ja keskittyä siihen, että saisi tuntumaa lihaksiin. Tänään olin jättää treenin kesken, kun tuntui, että ei tästä kerta kaikkiaan tule mitään. Tein kuitenkin liikkeet läpi, mutta en saanut sitä samaa hyvän olon tunnetta jälkeen päin kuin yleensä. Korkeintaan pienen lohdutuksen: olen tehnyt jälleen voitavani jalan kuntoutumisen eteen.

Huomenna pääsen onneksi salille harjoittamaan "ihmisen tärkeimpiä lihaksia, penkkiä ja hauista", ystäväni kanssa! Hän varmasti houkuttelee valollaan salimotivaationi taas esiin, kun puserramme tehokkaan kimppatreenin.

Jalkapuolena rinteessä

Viime viikonloppuna olin "korkeanpaikan leirillä" Iso-Syötteellä, jossa porukoillani on mökkiosake. Kävin reissulla myös laskettelemassa. Viime lautailukerrasta olikin vierähtänyt kaksi vuotta, koska kevättalven 2013 mökkireissulla en voinut lasipolvineni tehdä häävin muuta kuin kipata minttukaakaota nassuun. Tälläkään kerralla minttukaakao ei tyystin unohtunut.

Pärjän patiolle pääsi

Uskaltauduin kuitenkin toisena päivänä rinteeseen, eli tällä reissulla harjoitettiin muutakin kuin oikean käden hauberia. Hurraa! Ensimmäisen laskun otin todella varovasti. Jalat tuntuivat sen jälkeen jo jotenkin todella väsyneiltä, kun olin jännittänyt niin paljon. Toinen lasku menikin jo huomattavasti rennommin: laskin painopistettä alas ja lisäsin vauhtia. Olen aloittanut lautailun hieman reilut 13 vuotta sitten, joten laskeminen on niin hyvin ytimissä, ettei siihen paria laskua enempää tarvitse totutella uudelleen, vaikka takana olisi ollut pidempikin tauko.

 

Kyllä oli poka mahtavaa päästä pitkästä aikaa lautailemaan! Polvi naksahteli tuon tuosta takakantille viedessä samalla lailla kuin se tekee suoraan ojennettaessa, mutta siihen kun tottui, ei asia menoa haitannut. Vauhdin tosin pidin huomattavasti hiljaisempana kuin tavallisesti. Yleensä lasken niin kovaa, että jyrkissä ja jäisissä kohdissa vähän jännittää, saanko pidettyä lautaa hallinnassa. Nyt otin tällaiset kohdat varman päälle, koska ajatus kaatumisesta tämän kehnon polven kanssa jännitti. Onnistuin tosin kaksi kertaa laskettelureissulla kaatumaan: kerran tupsahdin hissin jäisellä lähtöpaikalla lähes paikaltani persukselleni, ja toisen kerran vedin lervat pois lähtiessäni kävelymatkalla autolle...
  

Meidän mökki, Vaivihka

31 päivän kyykkyhaaste videon kera

Siskoni haastoi minut 31 päivän kyykkyhaasteeseen, jonka idea on varsin simppeli: Joka päivä laitetaan pyllyä tanteretta kohti niin monta kertaa kuin kalenteri osoittaa. Kyykkyhaasteeseen voi ottaa osaa oman kunnon mukaan: toistot voi jakaa itselle sopiviin sarjoihin tai tehdä päivän mittaan, ja kyykkyjä voi tehdä lisäpainojen kera tai tuolia apua käyttäen. Minä tartuin haasteeseen paria päivää ennen sairastumistani räkätautiin, jonka vuoksi rästiin jäi kahden päivän kyykyt. Parantelin lauantai-iltana lenssuani eräänlaisella kymmenen cl:n oraaliliuoksella, ja tänään olo olikin jo hienosti kohentunut. Tein siis rästiin jääneet satakunta kyykkyä ja päivän varsinaiset kyykyt pois kuleksimasta.

Kävin kyykyssä yhteensä 245 kertaa. Tässäpä pieni videotodiste aiheesta. Rytmisestä musiikista vastaa ACL Reconstrucion & The Meniscus!

Kohti Kokkola City Runia

En voinut viime keväänä osallistua polveni vuoksi Kokkola City Runille, joka on ollut vanhan jalkapallojoukkueeni perinne vuodesta 2011 lähtien. Sain lykätä osallistumistani lääkärintodistusta vastaan vuoden päähän. Tähän koitokseen onkin nyt enää hieman yli kaksi kuukautta aikaa. Kokkola City Runilla suurin osa porukasta on huumorimielellä mukana haastamassa vain itseään. Seitsemän kilometrin Suntin lenkin voi kiertää yksi, kaksi, tai kolme kertaa. Itselläni tarkoituksena on hölkötellä edelliskertojen tapaan 7 km leppoisaa vauhtia.

Päätin tosin vasta tänään kahden viikon mittaisen tulehduskipulääkekuurin. Kun polvi oli kipuillut ja kerännyt turvotusta kuukauden päivät, hakeuduin minut leikanneelle ortopedille, joka laittoi iskutuksen pannaan ja potilaan lääkekuurille. Voltarenin lisäksi otan nivelrustolääkettä kolmen kuukauden kuurin. Lääkärillä oli hyviä uutisia itse eturistisiteen kuntoutumisesta: eturistiside oli tukevasti paikallaan. Kipuilun ortopedi arveli johtuvan rustovauriosta, jolle ei ole tehty leikkauksessa mitään, vaan joka on arpeutunut tässä vaiheessa itsestään. Se aiheuttaa polvessa myös polvivaivaisille tuttuja ääniefektejä: rutinaa, nitinää ja lonksuntaa. Voltaren-kuuri on vienyt kipua ja turvotusta pois, mutta siltä varalta, että turvotus iskee uudelleen, Peltokorpi kirjoitti myös lähetteen lymfahoitoon.

Ilkka Peltokorpi on muuten ortopedi, jota voin suositella lämpimästi kaikille. Asiantuntevuutensa lisäksi hän on ihminen, joka katsoo kätellessä silmiin, puhuu asiakkaalle tietokoneen näytön sijaan ja selittää asiat latinankielistä termistöä vältellen niin, että maallikkokin ymmärtää. Hän myös ymmärtää paljon liikkuvan tarpeita, koska on leikannut paljon urheilijoita. Esimerkiksi kuntoutuksen alkuvaiheissa hän neuvoi hyviä vaihtoehtoisia liikuntamuotoja urheilupatoutumiini.

Lääkärin lausunto

Tänään päättyi niin ikään kahden viikon mittainen hölkkäkielto. Aloitin juoksumatolla varovasti 2*6 minuutin mittaisilla hölkkäsarjoilla (9,5 km / h). Sarjoja ennen ja niiden välissä kävelin 3 minuuttia 7,5 kilometrin tuntivauhdilla. Toivottavasti välissä oleva aika riittää siihen, että 9.5. Kokkola City Runilla saisin jolkoteltua yhtämittaisesti jokusen kymmentä minuuttia.

Juokseminen ei aiheuttanut polvessa juurikaan kipua, mutta jalka tuntui askeltaessa jäykältä, siltä, että jokin kiristelisi polven kohdalta. Jäykkyys oli päällimmäinen tuntuma myös hölkän jälkeisessä etureisitreenissä, vaikka olin lämmitellyt sitä ennen varsin tehokkaasti. WSC:lla asettauduin sellaiselle juoksumatolle, josta näin itseni edestä ja sivusuunnasta. Tsekkaukset peilistä paljastivat esimerkiksi, että käännän huomaamattani jopa yläkroppaani kieroon asettaakseni terveelle jalalle enemmän painoa. Leikatun jalan askeleista meinasi jäädä myös lyhyempiä kuin terveen, ja sivupeilistä sainkin seurailla jatkuvasti sitä, että tuon molempia jalkoja yhtä paljon eteen ja vien niitä myös lantion alle. Hetken saa varmaan vielä hölkkäämistä siis opetellakin, ennen kuin voi vain päästellä menemään.

Hissun kissun..Saldona 2,5 km

Salilla käy ihmisiä

Avauduin tammikuussa hieman salinvaihdoksestani. Parin viime viikon sisään olen kokenut siellä kaksi mukavaa satunnaista ihmiskohtaamista, mikä on onneksi alkanut muovata käsitystäni positiivisempaan suuntaan. Eräs nainen nakkasi suuntaani lämminhenkisen kommentin, kun teimme vierekkäin jalkatreenejä. Vaihdoimme muutaman sanasen harjoittelusta ja - kuinka ollakaan - vaivoista. Tuli hymyn verran hyvä mieli.

Toinen mukava kohtaaminen tuntemattoman kanssa oli saunan lauteilla, jossa kävimme mellanspråkinkielistä keskustelua jostain yleisturhasta; saunasta, salista ja sportlovista. Saunanainen ei selvästikään ollut aikeissa lauteille kavutessaan edes tervehtiä minua, sillä suuntasi katseensa aivan toisaalle. Yleisen saunan kirjoittamattomiin sääntöihin kuulunee sakset kiinni istumisen lisäksi se, ettei siellä sovi tuijottaa, mutta minusta outoa on toisen ääripään tervehtimättä jättäminen ja se, että ollaan kuin ei huomattaisikaan toista ihmistä. Siispä moikkaan itse saunassa aina, koska minusta edes sen pienen tervehdyksen jälkeen on luontevampaa istuskella tissisillään tuntemattoman vieressä.

Salitreenin perimmäinen tarkoitus ei mielestäni edelleenkään ole olla sosiaalinen tapahtuma, mutta jonkinlainen kohteliaisuus siellä pitäisi tositreenaajankin muistaa säilyttää. WSC:lla olen saanut mielestäni turhan usein tylyä kommenttia, jos olen vaikkapa tiedustellut, milloin jokin laite vapautuu. Oliksullavielätässäjäljelläeduklardär? Myöskin vuorotellen punnaamiseen samalla laitteella on suhtauduttu erittäin nihkeästi, ja arvelisin, että syynä on useammin ollut asenne kuin treenin luonne. Painojen palauttaminen eli palauttamatta jättäminen paikoilleen olisikin sitten jo sellainen aihe, joka vaatisi ihan oman blogikirjoituksena. Tai blogin.

Teippiä turvotukseen

Tänään oli hieman erilainen fysioterapiakäynti: kovan koipitreenin sijaan sain turvotusta vähentävät teippaukset polveen ja menin pyöräilemään.

Fyssari arveli, että jo joitain viikkoja jatkunut kipuilu polvessa aiheuttaa tulehdusvaaran. Siksi tänään himmailtiin, ja alan popsia tulehduskipulääkettä kuurina. Viime päivinä olenkin pari buranaa poskeen heittänyt, mutta otan nyt ensimmäiseltä kuntoutusviikolta jääneet tulehduskipulääkkeet käyttöön.

Jalan operoineelle ortopedille sain vastaanottoajan yli kuukauden päähän. Silloin onkin jo kuusi kuukautta leikkauksesta kulunut ja jälkitarkastuksen aika. Fyssarini vinkkasi kuitenkin, että kannattaa ottaa yhteyttä suoraan Mehiläisen leikkausosastolle, koska sitä kautta voi saada vähintään soittoajan, tai joskus lääkäri ottaa vastaan leikkauspäivinä operaatioiden välissäkin. Olisi hyvä kuitenkin saada kysellä ortopediltä, että mitäs nyt, kun jalka on nyt käytännössä ensimmäistä kertaa jatkuvasti kipeä ihan ensimmäisiä leikkausten jälkeisiä päiviä lukuun ottamatta. Muuten saakin pian tilata aikaa sellaselle spesialistille, joka laittaa päänuppia kuntoon; meinaa nimittäin hippasen jo kiristää hermoa tämä kipuilu.

Otin tänään myös strategisia mittoja, eli - luonnollisesti - reisien ympärysmitat. Terve jalka on kasvanut kolmisen senttiä, 53:een senttiin, kun taas leikatun jalan ympärys on vain 49,5cm siinä missä se surkeimmillaan on ollut 47cm. Voimatason kasvu on aika hyvin suhteessa sentteihin, eli ihan liian vähäistä etenkin leikatussa jalassa, jota kuitenkin olen treenannut ehjää enemmän. Kaipa sitä kahden jalan liikkeissä tulee kuitenkin huomaamatta kompensoitua terveellä jalalla ja punnattua sillä enemmän.

Kipua siedä en, pelkään sitä, tiedän sen

Viime aikoina pitkä pinnani on ollut kovalla koetuksella polven vuoksi. Se on kipuillut kolmisen viikkoa päivittäin. Suurin murheenkryyni on se, että jalan lukkosuoraan ojentaminen ottaa kipeää. Tämä haittaa ihan tavallista, reipasta kävelyäkin, koska askel jää hieman vajaaksi, eli kävelystä tulee helposti köpötystä. Myös etureiden vahvistaminen on todella vaikeaa, koska jalan ojentelu sattuu enemmän polveen kuin lihakseen, joka jossain ujona piileksii. Pidin nelisen päivää lepoa kaikesta jalkajumpasta, mutta lepojakson päätteeksi polvi oli kuitenkin jäykkä ja turvonnut.

Jalkaselfiet lepopäivien päätteeksi. Ensimmäisessä kuvassa kintut vierekkäin. Leikatun jalan lumpio on vähän piilossa turvotuksen alla, erityisesti ulkosyrjästä ja yläpuolelta.

Sivusuunnasta pöhötyksen näkee vielä selvemmin. Kunnon kudosnestepallo!

Vertailun vuoksi vielä terve jalka sivusuunnasta.

Fyssarini oli viime käynnillä edelleen sitä mieltä, että jalkatreeni pitäisi tehdä joka toinen päivä, koska heiluteltavat painot ovat niin pieniä. Olen kuitenkin huomannut, etten ehdi palautua kahdessa päivässä. Lisäksi treenit venyvät helposti liki parituntisiksi, kun liikerepertuaari on kasvanut. Käännyin siis tässä asiassa salikoutsin puoleen, ja sain jalkaohjelman, jossa etu- ja takaosasto on jaettu eri treeneihin. Tällä tavalla saan kiusattua jalkoja usein ilman, että en olisi vielä edellisestä jumpasta palautunut.

Vaikka tämän leikkauksen toipumista ei saisi liikoja verrata edelliseen, kyllä väkisinkin muistuu mieleen, että ensimmäisen leikkauksen jälkeen tässä viiden kuukauden kohdalla pystyin jo esimerkiksi juosta kovaa ja treenata jalkoja kivuitta. Ainoa ongelma silloin oli, että voimataso ei ollut vielä palautunut. Se oli kuitenkin huomattavasti lähempänä normaalia kuin nyt: tällä hetkellä esimerkiksi kyykkyyn mennessä ei ole mitään asiaa latoa niskaan kolmeakymmentä kiloa enempää painoa. Maltti ois valttia.

Maasta nousee ainakin oma perse

Tämän vuoden aluksi vaihdoin salia kaupungin parhaalta pois. Työnantajani maksaa nimittäin koko vuodeksi jäsenyyden Wasa SeuranhakuClubille, jossa "everybody wanna be a fitness babe, but nobody wanna lift no heavy ass weights". Ehkä tässä vuoden mittaan opin sietämään tätä uutta paikkaa, vaikka toistaiseksi kaipuu testosteronin katkuiselle kunnon mestalle on kova.

Viime viikolla löysin uuden liikkeen, jonka pystyin lisäämään jalkajumppiini: maastaveto! Olin kokeillut kyseistä liikettä vain pari kertaa aikaisemmin, kun keksin ykskaks kokeilla. Maastavedossa saa alhaalla vietyä persuksen melko taakse, jolloin polvet eivät mene varpaiden yli. Tämä kun on juuri se liikesuunta, joka polvessa aiheuttaa kipua ja, jonka vuoksi tavalliset kyykyt alaspäin tekevät kipeää. Yhtä variaatiota, suorin jaloin maastavetoa, olen tehnyt aikaisemminkin, kun minulla oli se saliohjelmassani muutaman kuukauden ajan.

Laitoin maastavetoon maltillisesti noin oman painoni verran eli 75 kg painoa. Kokeilin myös 80 kilolla muutaman toiston, mutta siinä polvi alkoi vähän heijata sivusuunnassa, eli sitä tuttua stabiiliusongelmaa. Tämä korjautunee ajan kanssa, kun saa polvea vakauttaviin pikkulihaksiin voimaa ja hermotuksen pelittämään. Esimerkiksi lähentäjä- ja loitontajalihakset eivät vielä oikein toimi kunnolla. Maastavetohan on yleensä sellainen perusvoimaliike, johon ladotaan ihan reippaasti rautaa. En ihan tiedä, minkä verran naiset yleensä nostelevat, mutta arvelisin, että suunnilleen 125-150% omasta kehonpainosta on jo ihan hyvä sarjapaino.

Olen ihan mehuissani siitä, että pystyn vihdoin tekemään jaloillani sen verran raskaan liikkeen, että pääsen kunnolla tutisten punnamaan ja saan jo muutamalla toistolla hien ja puhinan päälle! Nyt olen tehnyt maastavetoja kolmessa jumpassa, aina nelisen sarjaa kerrallaan ja vähän toista kymmentä toistoa sarjassa. Perusasioiden äärellä.