Viime aikoina pitkä pinnani on ollut kovalla koetuksella polven vuoksi. Se on kipuillut kolmisen viikkoa päivittäin. Suurin murheenkryyni on se, että jalan lukkosuoraan ojentaminen ottaa kipeää. Tämä haittaa ihan tavallista, reipasta kävelyäkin, koska askel jää hieman vajaaksi, eli kävelystä tulee helposti köpötystä. Myös etureiden vahvistaminen on todella vaikeaa, koska jalan ojentelu sattuu enemmän polveen kuin lihakseen, joka jossain ujona piileksii. Pidin nelisen päivää lepoa kaikesta jalkajumpasta, mutta lepojakson päätteeksi polvi oli kuitenkin jäykkä ja turvonnut.
Jalkaselfiet lepopäivien päätteeksi. Ensimmäisessä kuvassa kintut vierekkäin. Leikatun jalan lumpio on vähän piilossa turvotuksen alla, erityisesti ulkosyrjästä ja yläpuolelta.
Sivusuunnasta pöhötyksen näkee vielä selvemmin. Kunnon kudosnestepallo!
Vertailun vuoksi vielä terve jalka sivusuunnasta.
Fyssarini oli viime käynnillä edelleen sitä mieltä, että jalkatreeni pitäisi tehdä joka toinen päivä, koska heiluteltavat painot ovat niin pieniä. Olen kuitenkin huomannut, etten ehdi palautua kahdessa päivässä. Lisäksi treenit venyvät helposti liki parituntisiksi, kun liikerepertuaari on kasvanut. Käännyin siis tässä asiassa salikoutsin puoleen, ja sain jalkaohjelman, jossa etu- ja takaosasto on jaettu eri treeneihin. Tällä tavalla saan kiusattua jalkoja usein ilman, että en olisi vielä edellisestä jumpasta palautunut.
Vaikka tämän leikkauksen toipumista ei saisi liikoja verrata edelliseen, kyllä väkisinkin muistuu mieleen, että ensimmäisen leikkauksen jälkeen tässä viiden kuukauden kohdalla pystyin jo esimerkiksi juosta kovaa ja treenata jalkoja kivuitta. Ainoa ongelma silloin oli, että voimataso ei ollut vielä palautunut. Se oli kuitenkin huomattavasti lähempänä normaalia kuin nyt: tällä hetkellä esimerkiksi kyykkyyn mennessä ei ole mitään asiaa latoa niskaan kolmeakymmentä kiloa enempää painoa. Maltti ois valttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti