Höpötroppia ja prinsessaelämää - leikkauspäivä

Pääsin leikkaussaliin parin tunnin heräämössä odottelun jälkeen. Selkäydinpuudutus tuntui yhtä vinhalta kuin edelliskerrallakin. Ensin kihelmöi ja alkoi lämmittää, ja siinä vaiheessa, kun minut käännettiin kylkiasennosta selälleni, en enää tuntenut takamustani. On jokseenkin epätodellista nähdä esimerkiksi omaa jalkaansa nostettavan ja käänneltävän sitä pestäessä, kun ei tunne mitään. Monitori oli sivullani niin, että sain seurata leikkausta, mutta eipä kuvaruudulta paljoa maallikko ymmärtänyt. Kamera suurentaa valtavasti, ja leikkausinstrumentit näyttävät jättikokoisilta. Yllättävää näkymässä asiasta mitään ymmärtämättömälle on, että touhu ei näytä juurikaan veriseltä. Liveseurannassa näkyy rustoa, luuta ja mitälie kudosta - jänteitä ynnä muuta höttöä -, jota näin yksinkertaistaen muun muassa siirrellään, poistetaan ja ruuvataan.

Huolenpito sairaalassa oli esimerkillistä: vointiani kyseltiin tiuhaan ja lisäksi kerrottiin, mitä ollaan tekemässä ja mitä tullaan tekemään. Niin hoitajat leikkaussalissa kuin heräämön hengettäretkin olivat todella sydämellisiä. Alhaisesta leposykkeestäni oltiin hieman ihmeissään, sillä juuri ennen puudutuksen laittamistakin se oli vain 44-48, eli liikoja en kaiketi jännittänyt. Heräämössä leikkauksen jälkeen seurantalaite myös valitti piippaamalla alle viidenkymmenen sykkeestäni. Hoitaja kuitenkin sanoi, että aktiiviliikkujan ei tarvitse moisista lukemista huolestua, ja sykkeen varoitusrajaa säädettiin alhaisemmaksi.

Itse operaatio kesti tunnin ja kolme varttia, mutta esitoimenpiteineen ja ompeluineen aika painui päälle parin tunnin. Pisimpään kesti odotella heräämössä puudutuksen hälvenemistä. Sitten, kun pystyin liikuttaa hyvin nilkkaa ja varpaita, sain murkinaa. Kun jalkaan oli palautunut lähes normaali tunto, lähdin käymään kyynärsauvojen kera vessassa, jonka jälkeen sainkin jo soittaa hakijan. Heräämössä kävi myös leikannut lääkäri kertomassa, miten leikkaus oli sujunut, ja miten koipea hoidetaan ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana.

Koska olin ollut reipas tyttö, sain Karvinen-laastarin kanyylihaavaa peittämään:

Kotiin päästyäni olen passuuttanut urakalla miestäni, joka on kokannut minulle, laittanut leffat pyörimään ja hoitanut, että jalan ympärillä olevat jäät ovat kylmät. Päiväni rinsessana. Tältä se koipi nyt sitten näyttää sidoksineen, koholla ja jäihin käärittynä:

  

Ensimmäiset pari päivää napsin roimat kasat nappeja; yöksi jopa niin hupaisaa sorttia, että luontoäidin kutsuessa on herätettävä mies saatille vessaan huimauksen varalta. Vielä ei ole vaaleanpunaisia elefantteja näkynyt, ja vointikin on mitä mainioin douppauksesta huolimatta.