Toinen viikko lopuillaan

10 päivän kuluttua leikkauksesta tikit poistettiin. Tällaiselta jalka nyt näyttää!

Kuvasta huomaa hyvin myös sen, miten polveni on painunut sisään päin. Tämä on rakenteellinen ominaisuus, joka lukemani mukaan* altistaa polvivammoille. Polvia voi painaa kieroon leveä lantio (kuten minulla) tai lättäjalat.

Silloin, kun on kuullut tuomion raajarikosta, makaa jalka pystyssä kovissa kivuissa tai kokee turhautumista kuntoutusprosessin aikana, ehtii muuten lukea melko paljon riskitekijöistä ja pohtia loputtomiin sitä, miksi näin kävi. Ensimmäinen riski, jonka jo yllä mainitsin, on sinänsä jo olla nainen. Vauhdikkaat pelit, etenkin kontaktilajit, ovat seuraava suuri riskitekijä. Huono lihasvoima on riskitekijä. Takareiden huono venyvyys on riskitekijä. Huono koordinaatio, vääränlaiset kengät ja tekonurmi ovat riskitekijöitä. Kokemattomuus on riskitekijä.  Palaaminen loukkaantumisen jälkeen 1 - 1,5 vuoden jälkeen pelikentälle on riski loukkaantua uudelleen. Väsymys on riski: loukkaantumisia sattuu eniten toisella puoliajalla tai viimeisessä erässä lajista riippuen.

Riskitekijöiden lista on lohduttoman pitkä, ja on jopa vaikea tietää, mistä ottaisi opikseen, jos on niin hullu, että urheilun lopettaminen ei ole vaihtoehto. Urheilijat - ammattilaisetkin - repivät ristisiteitään eniten rikki, eikä heidän lihaskuntoaan tai kokemustaan käy epäileminen. Rugbypiireissä käy kova keskustelu siitä, pitäisikö pelikentälle pääsemisen edellytyksenä olla jonkin lihaskuntotestin läpäiseminen. En kuitenkaan jaksa uskoa, että esimerkiksi ihanteellisen reisilihasvoiman suhteen 3:2 saavuttaminen tuottaisi yksinään tulosta. Valmennuksessa tulisi toki kiinnittää huomiota moniin osa-alueisiin, joita ovat peruskunto, peliööga, tekniikka, koordinaatio ja henkinen valmennus, ja urheilijalla on kaikesta tästä myös itsellään suuri vastuu. Silti peliin kuuluu se, että tapahtuu jotain odottamatonta; taklaus, suunnanvaihdos, törmäys, alle jääminen ja niin edelleen. Väheksymättä yhtään loukkaantumisen ehkäisemiseksi tehtävää työtä treeneissä ja vapaa-ajalla, haluan - myös lohdutukseksi itselleni - todeta, että toisinaan nyt kerta kaikkiaan käy paska mäihä.

Otin reisistä mitat: terveen jalan ympärys on pysynyt 50:ssä sentissä, kun taas leikatun jalan reisi on soukentunut 48:sta 47:ään cm:iin. Leikatussa jalassa alkaa olla jonkin verran "tyhjää nahkaa" lihaksen surkastumisen vuoksi. Mittanauha uppoaa reiteen, vaikka sitä jännitttäisi. Iu.

  

*) Olen lukenut polvivammojen riskitekijöistä ja ennaltaehkäisystä monista eri lähteistä, joita en koe tarpeelliseksi (lue: viitsi) listata tähän. Osa on peräisin tieteellisistä artikkeleista tai väikkäreistä, osa taas esimerkiksi tohtori.fi-sivun, Mehiläisen tai vastaavien "infopaketeista".

Viikko leikkauksesta

Kun leikkauksesta oli kulunut kolme päivää, aloitin saliharjoittelun. Tein rintatreenin, johon kuuluivat sotilaspenkki, vinopenkki laitteessa ja flies laitteessa. Jätin myös panacodit pois, koska olin vihertänyt niiden vuoksi edellispäivänä ja, koska ne olisivat syöneet tehoja. Tulehduskipulääkkeiden syömistä jatkoin koko viikon ajan kuuriluontoisesti (2x1 / pv), koska näin oli ohjeistettu.

Se kuntoutusohje, jota sen sijaan hieman sovelsin, on seuraava:

"kyynärsauvojen käyttö 4 viikkoa kävelyn tasapainottamiseksi; painovaraus kyynärsauvoilla keventäen 2 viikkoa ja sen jälkeen kivun mukaan".

"kyynärsauvojen käyttö 3 vuorokautta kävelyn tasapainottamiseksi; neljäntenä päivänä kyynärsauvat henkisenä tukena ja sen jälkeen nakataan nurkkaan."

Viidentenä päivänä leikkauksesta lakkasin siis käyttämästä kyynärsauvoja. Jalka ei toki tunnu samalta kuin terve, näin on tuskin vielä pitkään aikaan, mutta liikkumista helpottaa todella paljon se, että koipi ojentuu melko vaivatta suoraksi. Käytännössä voin kävellä ontumatta, kunhan asetan askeleeni huolella. Toisin sanoen tallustan aika hitaasti. Tällä hetkellä jalan vähäiset kivut tuntuvat polven ihossa, jota kiristää 20 tikkiä, sekä alhaalla sääressä, jonne turvotus on laskenut. Koko sääriluu on jotenkin sen tuntuinen kuin sitä olisi potkittu rugbynappiksilla, joissa on muuten korkeat metallinapit. Sääri on myös kosketusarka. Alemman leikkaushaavan vieressä sen sijaan ei ole tuntoa ollenkaan, ja sitä paikkaahan on sitten hiplattava aivan alituiseen, koska se nyt vaan tuntuu niin vinhalta, ettei tunnu miltään.

Haavateipit eivät pysyneet paikoillaan, joten pääsen vihdoin esittelemään nakua polvea! Kyllä tulee katu-uskottavia arpia vanhojen seuraksi.

Viikonloppuna treenasin salilla selän ja hauikset sekä olkapäät ja ojentajat - kullekin lihasryhmälle kolme liikettä. Tein kaikki liikkeet istuen tai maaten. Se, että jalat ovat "poissa pelistä", vaikuttaa kuitenkin punnaamiseen melkoisesti. Tavallisesti ei tule ajatelleeksikaan, miten paljon jaloilla tekee työtä lähes joka liikkeessä. Jalat ovat yleensä ainakin tukevana alustana maata vasten, vaikka treenaisi vaikkapa vain käsiä istuen. Kun tätä tukea ei ole, saan vähentää treenipainot suosiolla liikkeestä riippuen 80-90%:iin normaalista. Tähänastiset rampatreenit olen tehnyt mutulla noin 4*10 toiston sarjoina, mutta tällä viikolla saan valmentajaltani kunnon jalkavammaohjelmankin. Siitä tulee kaiketi nelijakoinen niin kuin aiemmatkin treeniohjelmani, vaikka jalkapunttia siinä ei olekaan.

Tänään, tasan viikko leikkauksesta, kävin fysioterapeutilla. Sain kurinpalautuksen keppien käytöstä: vaikka jalka toimii hyvin, kotoa lähtiessä olisi vielä viikon ajan syytä ottaa yksi keppi keventämässä operoidun jalan askelta, ettei polvi kuormitu liikaa. Sen vähän, mitä kotona hyörii, voi olla ilman kyynärsauvaa, mutta jo kauppakäynnillä sen tulee olla mukana. Kuntoutuksena jatkan samoja liikkeitä, joita olen tehnyt tähänkin asti. Lisäksi voin ottaa mukaan (korkealle) tuolille istumisia ja staattisia pitoja seinää vasten istuen; kuitenkin vielä aika korkealla, ettei polvi kuormitu liikaa.

  

kas näin

Huomenna alkaa salin puolella uusi treeniviikko. Tänään olen aloittanut klassisesti maanantain kunniaksi vähän terveellisemmän elämän, koska ounastelin, että nyt polvivammaisena ei sovi syödä aivan niin miehekkäitä määriä kuin normaalisti - en haluaisi päästää polven turvotusta nousemaan kankkuihin saakka vähistä liikuista huolimatta.

Aamupahoinvointi & iltahyvinvointi

Olenkin jo odotellut lääkemömmöjen ikäviä sivuvaikutuksia. Tänään nappasin aamukuudelta panacodin, ja kun nousin paria tuntia myöhemmin, se kasvatti jalat alleen ja yritti kiivetä ylöspäin. Vatsahapot seurasivat parhaansa mukaan. Onnistuin kuitenkin täpärästi tukkimaan tien puurolla, raejuustolla ja mehukeitolla.

 

Uskaltanen väittää tässä vaiheessa iltaa, että toinen leikkauksen jälkeinen päivä on ensimmäistä helpompi. Enimmäkseen toki olen maannut sohvalla koipi ojossa ja jäihin kääräistynä, jolloin tykyttävää kipua ei ole toisin kuin silloin, kun jalkaa liikuttaa tai sitä pitää alaspäin. Kumma kyllä, neljän seinän sisällä muhiminen ei vielä ole käynyt hermoilleni, vaikken tosiaan ole sitä kotona viihtyvää sorttia. Tällä hetkellä liikkuminen on vain sen verran kivuliaampi vaihtoehto kuin paikallaan makoilu, että rötvään suht mielelläni. Ainakin niin kauan, kun How I met your motherin kausia riittää.

Alkuillasta tosin piipahdin muutaman sadan metrin kyynärsauvakävelyllä ihan ulkosallakin, mikä piristi kovasti lääkehuuruista oloa. Illan kruunasi kuntoutusjumppa, joka oli tänään jo monin verroin helpompaa kuin edellispäivänä. Ei itkua, vain hampaidenkiristelyä. Jalka ojentui suoraksi, ja tein nostoja kymmenen sijaan kymmeniä. Katsokaa ja ihailkaa, miten pieni polvikulma nyt jo!

Yllä olevassa kuvassa jalka on siis taivutettuna niin paljon kuin mahdollista. Miksi olen tästä iloinen? Kas kun yleensä kuntoutusviikkoina 1–3 pyritään siihen, että polvi saadaan taipumaan 110–125 °:n kulmaan. Lisäksi jalan tulisi ojentua täysin suoraksi niin, että etureisilihaksen saa kunnolla jännitettyä. Nämä tavoitteet ovat perustana myöhemmille kuntoutusvaiheille. Fleksio–ekstensio, check!

Kipiää koipea

Ensimmäinen yö on nukuttu ja kukuttu. Heräsin puolilta öin, parin tunnin kuluttua nukahtamisestani, polven tykyttävään kipuun. Kiroilu ei helpottanut, joten passitin miehen hakemaan jäätä. Tämän jälkeen sainkin nukuttua muutaman tunnin melko rauhallisesti; ennen aamukuuden nappeja kävin hereillä pikaisesti vain pariin otteeseen. Aamuisella vessareissulla aavistelin jo, että tämä päivä tulee olemaan kaikkein kipein, sillä kaikenlainen jalan liikuttelu sattuu, vaikka sille ei varata painoa.

Päivällä oli aika lähteä apteekkireissulle, sillä sairaalasta mukaan annetut lääkkeet riittivät käytännössä vain ensimmäiselle päivälle lukuun ottamatta yhtä naurunappia, jota otetaan kolmena ensimmäisenä iltana. Housujen jalkaan laittaminen tuotti pieniä vaikeuksia, sillä polvikulma ei järin pieneksi taitu. Onneksi collarit ovat muutenkin lempihousuni, erityisesti nämä komeat Pumat, joita koristaa Vaasa Rugby Clubin kirjainyhdistelmä:

Kun leikkauksesta oli kulunut noin vuorokausi, sai sidekäärön ottaa pois. Näin korea koipi niiden alta paljastui:

Leikkaushaavojen päällä on haavateipit, jotka pidetään paikoillaan tikkien poistoon saakka. Keltainen väri on jäänyt pesuaineesta, jolla jalka ennen leikkausta pestiin. Haavat ovat hieman vuodelleet, ja turpeanakin polvi on.

Tänään sain myös käydä suihkussa. Niin ihanaa kuin se olikin, kaatumisvaara jännitti koko ajan liukkaalla lattialla. Onneksi väliaikainen omaishoitajani, jota myös avopuolisoksi kutsutaan, oli tukena. Tästä tapahtumasta ei ole kuvamateriaalia.

Illemmalla vuorossa oli kuntoutushetki. Asetuin selälleni makaamaan ja nostelin jalkaa kymmenisen kertaa ylös niin suorana kuin pystyin reisilihasten aktivoimiseksi. Nostelu teki todella kipeää ja teinkin niitä hieman kevennettynä. Toinen kuntoutusliike on niin ikään selinmakuulla tehtävä jalan koukistus-ojennus lattiaa vasten liu'uttaen. Rääkyhän tätäkin liikettä tehtäessä pääsi, mutta onneksi tiedän kokemuksesta, että jumppatuokioiden kaameat kivut korvautuvat nopeampana kuntoutumisena. Joulukuussa juoksuaskelia!

Höpötroppia ja prinsessaelämää - leikkauspäivä

Pääsin leikkaussaliin parin tunnin heräämössä odottelun jälkeen. Selkäydinpuudutus tuntui yhtä vinhalta kuin edelliskerrallakin. Ensin kihelmöi ja alkoi lämmittää, ja siinä vaiheessa, kun minut käännettiin kylkiasennosta selälleni, en enää tuntenut takamustani. On jokseenkin epätodellista nähdä esimerkiksi omaa jalkaansa nostettavan ja käänneltävän sitä pestäessä, kun ei tunne mitään. Monitori oli sivullani niin, että sain seurata leikkausta, mutta eipä kuvaruudulta paljoa maallikko ymmärtänyt. Kamera suurentaa valtavasti, ja leikkausinstrumentit näyttävät jättikokoisilta. Yllättävää näkymässä asiasta mitään ymmärtämättömälle on, että touhu ei näytä juurikaan veriseltä. Liveseurannassa näkyy rustoa, luuta ja mitälie kudosta - jänteitä ynnä muuta höttöä -, jota näin yksinkertaistaen muun muassa siirrellään, poistetaan ja ruuvataan.

Huolenpito sairaalassa oli esimerkillistä: vointiani kyseltiin tiuhaan ja lisäksi kerrottiin, mitä ollaan tekemässä ja mitä tullaan tekemään. Niin hoitajat leikkaussalissa kuin heräämön hengettäretkin olivat todella sydämellisiä. Alhaisesta leposykkeestäni oltiin hieman ihmeissään, sillä juuri ennen puudutuksen laittamistakin se oli vain 44-48, eli liikoja en kaiketi jännittänyt. Heräämössä leikkauksen jälkeen seurantalaite myös valitti piippaamalla alle viidenkymmenen sykkeestäni. Hoitaja kuitenkin sanoi, että aktiiviliikkujan ei tarvitse moisista lukemista huolestua, ja sykkeen varoitusrajaa säädettiin alhaisemmaksi.

Itse operaatio kesti tunnin ja kolme varttia, mutta esitoimenpiteineen ja ompeluineen aika painui päälle parin tunnin. Pisimpään kesti odotella heräämössä puudutuksen hälvenemistä. Sitten, kun pystyin liikuttaa hyvin nilkkaa ja varpaita, sain murkinaa. Kun jalkaan oli palautunut lähes normaali tunto, lähdin käymään kyynärsauvojen kera vessassa, jonka jälkeen sainkin jo soittaa hakijan. Heräämössä kävi myös leikannut lääkäri kertomassa, miten leikkaus oli sujunut, ja miten koipea hoidetaan ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana.

Koska olin ollut reipas tyttö, sain Karvinen-laastarin kanyylihaavaa peittämään:

Kotiin päästyäni olen passuuttanut urakalla miestäni, joka on kokannut minulle, laittanut leffat pyörimään ja hoitanut, että jalan ympärillä olevat jäät ovat kylmät. Päiväni rinsessana. Tältä se koipi nyt sitten näyttää sidoksineen, koholla ja jäihin käärittynä:

  

Ensimmäiset pari päivää napsin roimat kasat nappeja; yöksi jopa niin hupaisaa sorttia, että luontoäidin kutsuessa on herätettävä mies saatille vessaan huimauksen varalta. Vielä ei ole vaaleanpunaisia elefantteja näkynyt, ja vointikin on mitä mainioin douppauksesta huolimatta.

Räyhäapina heräämössä

Sairaalasta oikein sellaista hattarahöttöistä maanantaihuomenta vaan! Nyt on käsillä yksi polvileikkauksen vaikeimmista vaiheista: olla tuntikausia syömättä. Asiaa toki helpottaa hieman se, että välissä on ollut yö, jolloin en muutenkaan söisi. Kaikki minut tuntevat tietävät, millainen tinttaiita olen nälkäisenä - sääliksi käy jokaista, joka joutuu olemaan kanssani tekemisissä ennen konjakkikahveja. Eilen onkin tankattu kuin turnaukseen valmistautuessa ikään: salilla puurretun selkäsaunan jälkeen vedin napaani Wazaca-ravintolassa härkää ytysillä höysteillä, ja jälkiruoaksi pyöräytimme kotona vielä omena-valkosuklaisen käärretortun, jota oli hyvä mussuttaa Suomi-Ruotsi maaottelua töllöttäessä. Tänään mennään köykäisemmillä eväillä, mutta enköhän saa kohtapuoliin sen verran höpöt lääkkeet, että nälkäkin lakkaa vaivaamasta. Viimeistään sitten, kun alavartalo on puuduksissa..

TJ 4: jäähyväisjalkapuntti

Eilen kävin treenaamassa joukkuetoverini kera jalat siihen malliin, ettei hetkeen harmita, että niitä ei treenaamaan pääsekään! Rikkinäiselle polvellekin sopivia liikkeitä on salilla yllättävän monia; eilen ohjelmaamme sisältyivät prässi, etureidet, takareidet ja pohkeet - kaikki laitteilla. Tärkeintä on, että polvikulma ei alita 90:ää astetta. Myös smith-kyykky vaavipainoilla ja suorin jaloin maastaveto onnistuvat ongelmitta.

Treenillä koetan vauhdittaa operaation jälkeistä kuntoutumista, sillä varsin pian..