Kuulumisia vuoden kuluttua leikkauksesta

Eilen 9.9. tuli täyteen tasan vuosi polvileikkauksesta. Kepeillä köpöttelystä ei ole päästy sataprosenttiseen kirmaukseen, koska polvi kipeytyy kovassa rasituksessa edelleen. Niin hyvin se kuitenkin toimii, että olen voinut aloittaa uusvanhan harrastukseni, lentopallon. Käyn pallottelemassa kerran viikossa pari tuntia. Porukka, jolla pelaillaan, on oikein sopivan tasoinen tällaiselle höntsääjälle, joka ei ole koskaan joukkueessa pelannut, vaan aikoinaan huvikseen käynyt kaveriporukalla lätkimässä.

Uutta harrastusta varten piti tietenkin hankkia urheiluosaston hellusimmat sisäpelikengät. Asics oli ainoa merkki, jota vaivauduin edes kokeilemaan, koska omistan monet sen merkkiset lenkkarit, jotka ovat jalkaani juuri passeleita. Kaappasin ostoskoriini myös polvisuojat. Sellaisia mulla ei olekaan koskaan aiemmin ollut, mutta pisti niin tympäisemään, kun ensimmäisellä kerralla poltin reiän pitkien trikoideni polviosaan pelitilanteessa, että arvelin näiden olevan fiksu hankinta. Polvien kopahtamisilta en nimittäin kuitenkaan jatkossakaan välty, koska tämä ruho ei mene maihin varsinaisesti ihan tiikerityyliin..

Jalkoja olen koittanut vahvistaa edelleen - joskaan salilla en ole käynyt enää niin tiuhaan kuin aiemmin aloitettuani uuden työn. Valitettavasti lihastasapaino ei vieläkään ole ihan priima; oikealla jalalla tulee kompensoitua vasemman polven pientä kipuilua silloin, kun teen jotain kovatehoista. Esimerkiksi lentopallokentällä pientenkin hyppyjen alastulot ovat huomaamatta toispuoleisia, koska tärähdys tuntuu ikävältä leikatussa polvessa. Reidenympärysten erotus tosin on sentteinä enää kaksi, mutta onhan sekin enemmän kuin nolla. Silmämääräisesti etureidet ovat mielestäni eri paria edelleen, ja niiden voimaeron kyllä huomaa kohdennetuissa liikkeissä kuten etureiden ojennuksissa. Tältä ne koivet nyt sitte näyttävät tasan vuoden kuluttua leikkauksesta:

Polven leikkausarvet ovat haalistuneet mukavasti. Keskellä pystysuorassa ovat tuoreimpien viiltojen kohdat tähystysreikien ympäröimänä, ja sivussa vinossa erottuu himmeänä muisto toissasyksyisestä leikkauksesta.

Vuosi on kulunut yllättävän nopeasti, vaikka sen alkutaival oli siivolla sanalla sanoen jähmeä. Kilpaurheilua on kova ikävä. Olen silti aidosti iloinen siitä, että voin harrastella monenlaista, vaikka suoritustehosta jääkin pelikentillä se terävin kärki uupumaan polven kipuilun, hitauden ja jäykkyyden vuoksi.

Kuukauden mittainen comeback

Leikkauksesta tulee viikon kuluttua se maaginen kymmenen kuukautta täyteen, mutta otin eilen pienen varaslähdön takaisin palloilun pariin. Vanhalla puulaakijengilläni Banaanikärpäsillä, joka nykyään Suvilahden Sisun naisjoukkueena tunnetaan, oli tulossa illan peliin vähänlaisesti sakkia, ja lupauduin menemään kentälle tarvittaessa. Harrastesarjaa varten ei tarvinnut hankkia edes lisenssiä, vaan riitti, kun joukkueenjohtaja täydensi ottelupöytäkirjaa nimelläni. Urheiluvakuutustani en ole koskaan katkaissutkaan - ehkä siitä pulittaminen on kuntoutuksenkin ajan muistuttanut minua jostain, mitä voisin olla :D

Olin koskenut pyöreään palloon viimeksi kaksi vuotta sitten. Voi, kun se pallo olikin pyöreä! Eihän se pysynyt töppösissä ollenkaan. Jo verryttelysyöttöni olivat hyvin epävarmoja. Olinkin varsin tyytyväinen siihen, että sain mennä kentälle ja, että minun tarvitsi mennä kentälle vain pariksi hetkiseksi toisen puoliajan loppupuolella. Pelityylimme oli 4-1-1. Itse hääräsin vasempana laitapakkina. Ruostuneet taitoni ja valtaisa innostukseni yhdessä johtivat päättömästi ravaavaan pelityyliin, jossa pallo oli hirmuisen jännä juttu, mutta päätä en muistanut käyttää tai edes nostaa katsoakseni, missä parissa vuodessa vaihtuneet joukkuetoverit liikkuivat. Mitään en siis häävin saanut aikaiseksi niinä hetkinä, kun kentällä kirmasin. Laitojen juoksukilpailuissakin jäin vastustajalle toiseksi, mitä ei pelikesinä 2009-2012 naisseurassa totisesti usein tapahtunut. Juoksuvauhti on tippunut tietenkin roimasti pitkän tauon aikana, ja pitäisi osata pelata sen mukaan.

Itse matsi oli äärimmäisen jännittävä ja tasainen maaliton tasapeli, jossa tilanteita oli puolin ja toisin. Olen valtavan onnellinen siitä, että polvessa ei ollut mitään tuntemuksia pelikentällä, se oli kuin uusi. Juostessa leikattu jalka ei edelleenkään pyöri suureksi jäävän polvikulman vuoksi yhtä hyvin kuin terve, mutta sitä ei pelin tuoksinnassa huomaa. Bansuilla on valitettavasti heinäkuun ajan pelitauko, jonka jälkeen muutan itse paikkakunnalle, jossa jalkapalloa pelaavat vain alle 18-vuotiaat tytöt sekä pojat viisivuotiaista viisikymppisiin. Käyn siis vain heinäkuun ajan pelailemassa, ja etsinen sitten uudelta paikkakunnalta jonkin harrastuksen. Jalkapalloa lähinnä lienee teatteri?

Nappituntumaa

Leikkauksesta tulee pian kuluneeksi 9 kuukautta. Pyrkimyksenä on edelleen takoa jalkaan voimaa takaisin, ja teenkin jalkatreenejä salilla joka kolmas tai neljäs päivä kahteen lihasryhmään jaettuna. On kyllä epäreilua, miten hitaasti sitä voimaa karttuu takaisin suhteessa siihen, kuinka nopeaa se lähti silloin, kun jalka oli lähes tai täysin kävelykelvoton. Tällä hetkellä minulla on kyykkypainona saman verran rautaa kuin rintapäivänä penkissä, eli järin urheilijamaisissa lukemissa ei vielä hetkeen liikuta.

Edistystä kuitenkin tapahtuu: pyörähdin männä viikonloppuna vähän viheriöllä hyppimässä ja kirmaamassa.

 

Tein ensin kevyttä hölkkä- ja koordinaatioverryttelyä, johon kuului esimerkiksi vaihtolaukkaa, polvennostojuoksua, pakarajuoksua, luisteluhyppyjä, inkkarihyppyjä ja askelkyykkyjä eteenpäin. Sen jälkeen otin parit loikkasarjat vuoroloikkaa ja tasatassua. Kaikenlaiset loikat ja hyppelyt jäivät aika mataliksi, mutta niitä pystyi kuitenkin aika pelotta tekemään.

Lämmittelyjen jälkeen oli aika laittaa nappikset jalkaan juoksentelua varten. Tä-dää!

Päällimmäinen kerros vaatetta pois ja menoks. Vedin pari kierrosta niin, että hölkkäsin kentän pitkän sivun ja päädyssä otin pienen kiiharin. Tämän jälkeen vedin vielä neljä kovaa muutaman kymmenen metrin terävää vetoa paikalta lähtien. Kovaa juokseminen ei ottanut kipeää, mikä oli mahtavaa. Kaikki räjähtävyys on kuitenkin kaikonnut tässä reilun vuoden juoksutauon aikana, ja jostain syystä juoksua oli vähän vaikea pitää korkealla - lantio pyrki tipahtamaan kuppiin ja kantapäät maahan.  Leikattu jalka ei myöskään mene yhtä pieneen kulmaan kuin terve, joten sen kanta ei viistä juostessa yhtä läheltä hanuria. Tämä tekee jalasta niin ikään vähän hitaan tuntuisen. Juoksun opettelussa on siis kaiken kaikkiaan hyvänlaisesti työnsarkaa. Aion kuitenkin käydä sitä tekemässä, jotta voisin mennä takaisin edes vanhaan puulaakifutisjengiini. Eihän se rugbya ole, mutta lohtu urheilupatoutumiin kuitenkin.

Jaa että mitäkö tässä viimeisessä kuvassa tapahtuu? Lankkuselfien näpsäisy oli jokseenkin haastavaa, mutta yritän tässä kertoa, että kykenin nyt ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen menemään sivulankkuun niin, että leikattu jalka on korokkeella ja muu ruho kyynärnojaa lukuun ottamatta ilmassa. Tämä on periaatteessa keskivartaloliike, mutta myös erittäin hyvä jalan sisäsyrjän (polvea tukevien) lihasten vahvistaja. Pieni etappi etiäpäin.

Voittajana maaliin

Perjantaina 9.5. kävin hölkkäämässä Kokkola City Runin seitsemän kilometrin lenkin. Osasin ennakoida kuntoni rapistuneen aivan järkyttävästi, koska en ole käynyt kunnon juoksulenkillä yli vuoteen. Lukuvuoden aikana kerryttämäni kilot eivät myöskään askelta ainakaan kevyemmäksi tee. Siskollani oli myös pitkä lenkkeilytauko takanaan ennen KCR:ää, ja lähdimmekin hänen kanssaan jolkottelemaan Suntin ympäri oikein rauhallista hissutteluvauhtia. Otimme tapahtuman kuntolenkin kannalta ja höpöttelimme koko ajan. Polvessa tuntui vain vähänlaisesti kipua, ja oikeastaan taival hyvässä seurassa kannustusten siivittämänä oli melkoisen mukava, vaikka asfaltti juoksualustana ei ole minulle järin mieluinen. Kun matkaa oli kaksi kilometriä jäljellä, kiristin itsekseni vähän vauhtia niin, että tulin pari minuuttia ennen matkaseuraani maaliin. Aikani painui päälle 43:n minuutin, eli keskimääräinen kilometrivauhti oli yli kuusi minuuttia. Ajasta viis - minulla on voittajafiilis siitä, että pystyin juoksemaan 7 kilometriä. Kivuliaista minuutin hölkkäpyrähdyksistä juoksumatolla on tultu aimo harppaus eteen päin.

Unohdin näpsäistä paikan päällä todistusaineistoa, joten kotosalla oli otettava selffie!

Kontrolli 8 kk leikkauksesta

Tänään oli suunniteltu kontrollikäynti ortopedillä, kun leikkauksesta on kulunut 8 kuukautta.

 

Polven kunto on tällä hetkellä sellainen, ettei se haittaa normaalia elämää; ts. kävellessä, seistessä saati levossa polvessa ei tunnu mitään omituista. Liikunnan kanssa on vähän niin ja näin. Hölkkääminen tuntuu siedettävältä. Se lienee oikea sana. Eilen tein lenkin, huikeat neljä kilometriä, pururadalla niin, että pystyin ensimmäistä kertaa unohtamaan juostessa hetkeksi polven kipuilun ja antaa mennä vaan. Oli muuten aika mahtava tunne.

 

Hyppiminen  ja muu rajumpi iskutus on kuitenkin kivuliasta. Tämän kerroin myös lääkärille. Tutkittuaan polven ja todettuaan sen kaikin puolin tukevaksi ja hyvin parantuneeksi hän totesi, että antaa mennä vain, kipu polven etuosassa johtuu vain siitä, että sieltä on otettu eturistisidesiirre! Koska takareiden koukistajajänne (hamstring-siirre) käytettiin jo ensimmäisessä leikkauksessa 2012, uusintaleikkauksessa piti käyttää polven lumpiojänteen keskiosaa (BTB-siirrettä). Sen puuttuminen aiheuttaa polvessa kaikenlaisia jänniä tuntemuksia, merkittävimpänä kipua silloin, kun tekee vähänkään jotain rajumpaa.

 

Lääkäri ohjeisti olemaan välittämättä kivusta ja härväämään kaikenlaisen liikunnan parissa - mutta tietenkin lemppariani, kontaktiurheilua, lukuun ottamatta. Harvoinpa saa lääkäriltä ohjetta, että älä välitä kivusta, vaan anna mennä vaan vaikka hampaat irvessä! Sopii mulle! Hyppyjä sun muita on vain alettava tehdä ahkerasti, jotta jalkaan saa lisää voimaa ja tasapainoa. Räjähtävä voima on aika olematonta tällä hetkellä, eli ei muuta kuin kyykkyhyppyjä sun muuta kehiin. Kokeilin viimeksi tehdä jalkatreenin yhteydessä rinnallevetosarjoja ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen, ja kylläpä vain 45 kg oli yllättävän raskas rauta..Oli silti hauskaa tehdä pitkästä aikaa jotain vähän nopeatempoisempaa, kun tuon polven kanssa on saanut hissutella ja himmailla niin kauan.

 

Seuraavat kaksi kuukautta pitää tehdä jalkatreeniä niin maan mahottomasti ku ikänä, ja sen jälkeen jalan voimatason pitäisi olla entisellään. Mikäli tämä toteutuu, on todennäköistä, että myös kovan rasituksen aiheuttama kipu häipyy. On tosin mahdollista, että kipu jää polveen pysyvästi kovassa rasituksessa. Jos näin on, se täytyy vain hyväksyä ja pitää mielessä, että polvi on silti nk. terve.

 

Lääkäri valmisti minua tulevaan kertomalla myös, että eturistisidesiirteestä jää pysyvästi puuttumaan alkuperäisen nivelsiteen "tuntoaisti", koska siirteessä ei ole aidon tapaan antureita, jotka syöttäisivät hermostoon tietoa polven kuormitusolosuhteista. Siksi korjattu polvi voi tuntua lopun ikää vähän oudolta tai "hitaalta", mutta tästä huolimatta sillä voi harrastaa monenlaista.

 

Hiljoksiin tässä jo alkaa haaveilla jostain höntsäfutismeiningeistä, kun kesää kohti mennään...!

Tuleeko sitä lihasta?

Tänään oli jälleen aika mittasessioiden! Reilussa parissa kuukaudessa terve jalka on kasvanut 54,5:een ja leikattu 51,5:een senttimetriin. Harmikseni joudun siis taas huomaamaan, ettei leikattu jalka ole kirinyt tervettä, vaan ne ovat kehittyneet samaa tahtia siitäkin huolimatta, että pyrin antamaan leikatulle jalalle enemmän kyytiä.

 Uulalaa, miten kauniit polvet. En malta odottaa hamekautta.

 

Paljaalla silmällä jalkojen kokoero näyttää mielestäni suuremmalta kuin mitä sentit antavat ymmärtää: etureiden lihas on todella paljon pienempi vasemmassa koivessa, ja jalka on jotenkin sellainen ruipelo verrattuna toiseen. Etureiden ulkosyrjällä - en lähtis veikkaamaan, mikä osa lihaksesta se on nimeltään - on sellainen ihme lovi, joka kai pitäisi koittaa lihaksella täyttää...En tiedä, sainko kuvaamaani vangittua kuviin, mutta tässä yritystä:

ruipelo

ja edes vähän vähemmän ruipelo

On tietysti mukava huomata, että kehitystä tapahtuu kuitennii: viimeksi tein vipuvarsiprässissä sarjaa terveellä jalalla 90 kilolla ja leikatulla 70:llä, eli eivät nuo koivet enää ihan valovuosien päässä toisistaan ole voimatasoiltaan. Toki tuntuma niissä on erilainen. Jos olet tehnyt salilla joskus liikettä sellaisessa taljassa, jonka vaijeri on vanha ja kulunut, voit aavistaa, millä tapaa rutiseva raaja vastustaa liikerataa koukistaessa ja ojentaessa.

Pikku pyrähdykset

Viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen olen ollut autuaasti niin kiireinen, etten ole niin sanotusti ehtinyt hakkaamaan päätäni seinään reistaavan polveni takia. Suunnittelin monen viikon ajan aina silloin tällöin meneväni lymfaterapiaan, mutta en sitten jaksanut järjestää sille aikaa, kun ilmankin selvisin.

Viime päivinä olenkin havahtunut siihen, että hei, eihän tuo koipi ole ollut kipeä tavallisina päivinä, kun olen liikkeellä. Ainoastaan pitkään istuessa polvi jotenkin jäykistyy, ja kyykystä ylös pääseminen on niin ikään melko työlästä, minkä huomasin tänään kampuksella, kun könysin käsiä apuna käyttäen ylös pumpattuani pyörän renkaaseen ilmaa..

Hiljalleen se polven kolotus kuitenkin helpottaa ja turvotuskin on vähentynyt. Kolmen viimeisen salitreenin alkulämpät olenkin tehnyt juoksumatolla noin 10 kilometrin tuntivauhdilla 1-2 kilometrin matkan. Ehkäpä pystyn kuin pystynkin hölköttelemään Kokkola City Runilla suntin ympäri..!

Maaliskuun 31 päivän kyykkyhaaste jäi muuten minulla 16:n mittaiseksi, syy löytyy edellisestä tekstistä.