maanantai 10. helmikuuta 2014

Teippiä turvotukseen

Tänään oli hieman erilainen fysioterapiakäynti: kovan koipitreenin sijaan sain turvotusta vähentävät teippaukset polveen ja menin pyöräilemään.


Fyssari arveli, että jo joitain viikkoja jatkunut kipuilu polvessa aiheuttaa tulehdusvaaran. Siksi tänään himmailtiin, ja alan popsia tulehduskipulääkettä kuurina. Viime päivinä olenkin pari buranaa poskeen heittänyt, mutta otan nyt ensimmäiseltä kuntoutusviikolta jääneet tulehduskipulääkkeet käyttöön.


Jalan operoineelle ortopedille sain vastaanottoajan yli kuukauden päähän. Silloin onkin jo kuusi kuukautta leikkauksesta kulunut ja jälkitarkastuksen aika. Fyssarini vinkkasi kuitenkin, että kannattaa ottaa yhteyttä suoraan Mehiläisen leikkausosastolle, koska sitä kautta voi saada vähintään soittoajan, tai joskus lääkäri ottaa vastaan leikkauspäivinä operaatioiden välissäkin. Olisi hyvä kuitenkin saada kysellä ortopediltä, että mitäs nyt, kun jalka on nyt käytännössä ensimmäistä kertaa jatkuvasti kipeä ihan ensimmäisiä leikkausten jälkeisiä päiviä lukuun ottamatta. Muuten saakin pian tilata aikaa sellaselle spesialistille, joka laittaa päänuppia kuntoon; meinaa nimittäin hippasen jo kiristää hermoa tämä kipuilu.


Otin tänään myös strategisia mittoja, eli - luonnollisesti - reisien ympärysmitat. Terve jalka on kasvanut kolmisen senttiä, 53:een senttiin, kun taas leikatun jalan ympärys on vain 49,5cm siinä missä se surkeimmillaan on ollut 47cm. Voimatason kasvu on aika hyvin suhteessa sentteihin, eli ihan liian vähäistä etenkin leikatussa jalassa, jota kuitenkin olen treenannut ehjää enemmän. Kaipa sitä kahden jalan liikkeissä tulee kuitenkin huomaamatta kompensoitua terveellä jalalla ja punnattua sillä enemmän.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Kipua siedä en, pelkään sitä, tiedän sen

Viime aikoina pitkä pinnani on ollut kovalla koetuksella polven vuoksi. Se on kipuillut kolmisen viikkoa päivittäin. Suurin murheenkryyni on se, että jalan lukkosuoraan ojentaminen ottaa kipeää. Tämä haittaa ihan tavallista, reipasta kävelyäkin, koska askel jää hieman vajaaksi, eli kävelystä tulee helposti köpötystä. Myös etureiden vahvistaminen on todella vaikeaa, koska jalan ojentelu sattuu enemmän polveen kuin lihakseen, joka jossain ujona piileksii. Pidin nelisen päivää lepoa kaikesta jalkajumpasta, mutta lepojakson päätteeksi polvi oli kuitenkin jäykkä ja turvonnut.

Jalkaselfiet lepopäivien päätteeksi. Ensimmäisessä kuvassa kintut vierekkäin. Leikatun jalan lumpio on vähän piilossa turvotuksen alla, erityisesti ulkosyrjästä ja yläpuolelta.


Sivusuunnasta pöhötyksen näkee vielä selvemmin. Kunnon kudosnestepallo!


Vertailun vuoksi vielä terve jalka sivusuunnasta.


Fyssarini oli viime käynnillä edelleen sitä mieltä, että jalkatreeni pitäisi tehdä joka toinen päivä, koska heiluteltavat painot ovat niin pieniä. Olen kuitenkin huomannut, etten ehdi palautua kahdessa päivässä. Lisäksi treenit venyvät helposti liki parituntisiksi, kun liikerepertuaari on kasvanut. Käännyin siis tässä asiassa salikoutsin puoleen, ja sain jalkaohjelman, jossa etu- ja takaosasto on jaettu eri treeneihin. Tällä tavalla saan kiusattua jalkoja usein ilman, että en olisi vielä edellisestä jumpasta palautunut.

Vaikka tämän leikkauksen toipumista ei saisi liikoja verrata edelliseen, kyllä väkisinkin muistuu mieleen, että ensimmäisen leikkauksen jälkeen tässä viiden kuukauden kohdalla pystyin jo esimerkiksi juosta kovaa ja treenata jalkoja kivuitta. Ainoa ongelma silloin oli, että voimataso ei ollut vielä palautunut. Se oli kuitenkin huomattavasti lähempänä normaalia kuin nyt: tällä hetkellä esimerkiksi kyykkyyn mennessä ei ole mitään asiaa latoa niskaan kolmeakymmentä kiloa enempää painoa. Maltti ois valttia.